Seurakunta

Vanhassa testamentissa seurakunta-sanan lähtökohtina ovat heprean sanat kahal ja eda, joista sana ekklesia on saanut teologisen merkityksensä. Septuaginta on useimmiten kääntänyt sanan kahal sanalla ekklesia ja sanan eda sanalla synagoge, ´yhteentulo, kokous, kokoontumispaikka´. Vanhan testamentin Jumalan kansassa onkin Uuden testamentin seurakunta-ajatuksen esikuva. Jumalan kansa, seurakunta, on kutsuttu ulos maailmasta Jumalan yhteyteen toimimaan yhdessä erityistä tarkoitusta varten, jonka lopullisena päämääränä on tuottaa kunniaa Jumalalle.
Seurakunnan olemus
Maailman laajuinen seurakunta muodostuu kaikkien aikojen kaikista uskovista helluntaista tähän päivään, jolloin seurakunta-sana voi viitata joko Kristuksen omien koko ruumiiseen (Gal. 1:13) tai määrätyssä paikassa olevaan seurakuntaan (Room. 16:5).
Paikallisseurakunta puolestaan tarjoaa uskoville järjestörakenteen, jonka puitteissa toteutuu yhteys, yhteinen jumalanpalvelus, kristittyinä kasvaminen ja palvelustyö. Seurakunnan syntyä tarkastellessa on huomattava, että Jeesus viittaa tulevaisuuteen puhuessaan seurakunnan rakentamisesta (Matt. 16:18). Helluntaipäivää pidetään yleisesti uustestamentillisen seurakunnan syntymäpäivänä. Jeesus on itse lopullisessa mielessä seurakunnan perustaja ja perustus (1. Kor. 3:11).
Apostoliset kirjeet sisältävät useita ja monipuolisia vertauskuvia seurakunnasta, jota verrataan mm. rakennukseen (1. Kor. 3:9,16,17, 6:19; Ef. 2:19-22), morsiameen (2. Kor. 11:2,3; Ef. 5:24,25,31,32), sekä elävään ruumiiseen (Room. 12:4-8; Ef. 1:15-23, 4:11-16). Elävän seurakunnan ominaisuuksiin kuuluu sekä laadullinen (hengellinen) että määrällinen kasvaminen, kehittyminen ja kypsyminen (Ef. 4:13). Tavoitteenamme on tulla Kristuksen kaltaisiksi (Fil. 3:11,12).
Seurakunnan rakenne ja toiminta
Seurakunta on myös järjestö, joka tulee järjestää organisaatioksi, joka yhdistää yksilöuskovat suorittamaan erilaisia tehtäviä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Seurakunta-organisaatio tarvitsee toimiakseen kolme välttämätöntä tekijää: ihmiset, toiminnan, sekä päämäärät. Soveltaessamme tätä esimerkiksi maailmanlaajuiseen seurakuntaan (Ef. 5:23-27), havaitsemme, että Kristus on seurakunnan pää, jonka päämääränä on saada seurakunnasta Hänen täydellinen, pyhä morsian.
Päämäärän saavuttamiseksi toiminnan tulee olla Jumalan antamien hengellisten lahjojen ja virkojen harjoittamista Pyhässä Hengessä seurakunnan hengelliseksi kehittämiseksi (1. Kor. 12:4-11, 17-30; Room. 12:4-8). Maailmanlaajuisen seurakunnan jäsenyyden raamatullinen ehto on henkilökohtainen usko Jeesukseen Kristukseen. Paikallisseurakunta edellyttää usein myös kasteen. Seurakuntaorganisaation perustoimintoja ovat mm. hallitseminen, opettaminen ja kurinpito.
Seurakunnan sisäinen palvelutyö on motiiveiltaan hengellistä (1. Kor. 2:14) ja yleistä (1. Kor. 12:28-31), joiden päämäärinä on ensisijaisesti tuoda kunniaa Jumalalle (Room.15:6-9; Ef. 1:5,6,12-14), rakentaa seurakuntaa (Ef. 4:11-16), sekä puhdistaa seurakuntaa pyhitykseen (Joh. 15:1-3). Seurakunnan tehtävät tehdään Jumalan voimassa (1. Kor. 2:5). Johtajat johtavat Jumalan antamin viroin (Ef. 4:9-13) ja kaikilla uskovilla on palvelutehtävä (Room. 12; Ef. 4:12). Seurakunnan kokoukset poikkeavat nykyisin toisistaan melko paljonkin. Alkuseurakunnan mallista näemme, että helluntain jälkeen uskovien joukko antautui apostolien opetuksen kuulemiseen, rukoukseen, ylistykseen, antamiseen ja keskinäiseen yhteyteen (Ap. t. 2:42-47).
Maailman suurimmassa lähetysuskonnossa, kristinuskossa, ulospäin suuntautuva työ on hyvin tärkeää, sillä millään muulla uskonnolla ei ole Vapahtajaa, joka olisi kuollut ja ylösnoussut ihmisten lunastamiseksi. Tuon ulospäin suuntautuvan työn perusta kulminoituu lähetyskäskyssä (Matt. 28:19,20) sekä Kristuksen suuressa rakkaudessa ihmiskuntaa kohtaan (Fil. 2:5-8; Luuk. 19:10). Jokaisen uskovan tulisi muistaa, että seurakunta, joka ei ole Kristus-keskeinen eikä Hänen lähetyskäskynsä innoittama, muuttuu pelkäksi inhimilliseksi, hengellisesti kuolleeksi järjestöksi.
Seppo Paldanius