Kristinuskon historia

Seurakunnan syntyminen ja uskonvainot

Ensimmäiset kristilliset seurakunnan syntyivät helluntaipäivän jälkeen lähes kaksituhatta vuotta sitten. Seurakunnat olivat aluksi itsenäisiä paikallisseurakuntia, joilla ei ollut yhtenäistä kirkko-organisaatioita. Seurakunnat lisääntyivät sitä mukaan, kun ihmisiä tuli uskoon. Uskoon tulleet ihmiset kastettiin upottamalla, ja he liittyivät paikallisiin seurakuntiin.

"Uskossa otettiin vastaan kaste; ja kaste pesi synnit pois. Seurakunnan tuli olla kokoonpantu pyhistä. Syntinen ei voinut periaatteellisesti kuulua Kristuksen eklesiaan. Pahennusta herättävät synnit aiheuttivatkin kirkosta erottamisen ainaiseksi", (Kirkkohistoria, Hjalmar Holmquist, suom. A. E.Jokipii, sivu 77).

Apostolisen ajan uskovat joutuivat Rooman keisarivallan aikana olemaan vainon kohteena. Heitä kidutettiin ja monet kärsivät marttyyrikuoleman. Tosin välillä, riippuen hallitsevista keisareista, oli kristityillä välillä rauhankin aikaa.
Keisari Septimius Severus lopetti v. 202 suvaitsevuuden kristittyjä kohtaan ja kielsi ankarasti kääntymisen kristinuskoon. Tätä vainon kautta (v. 202-203) seurasi 40-vuotinen rauhan aika kristityille, jonka katkaisi jälleen keisari Deciuksen toimesta v. 249 alkanut uskonvaino, jonka Gallenius lopetti v. 260.
Seurakuntien toiminta jatkui tällä tavalla aina vuoteen 313 jKr, jolloin Rooman keisari Konstantinus julisti kristinuskon pakanauskontojen vertaiseksi ja lopetti kristittyjen vainot.

Kirkkolaitoksen syntyminen ja sen kehittyminen katolisuutta kohti alkoi siten, että pelastusasia alkoi vähitellen peittyä näkymättömiin ja siihen alkoi sekoittua vieraita aineksia itämaisesta, juutalaisesta, roomalaisesta ja helleenisestä uskonnollisuudesta ja kulttuurista.

Seurakuntien toiminta apostolisen ajan jälkeen

Apostolisena aikana seurakuntien välistä yhteyttä hoitivat apostolit, he pitivät yhteyttä seurakuntiin opettaen ja samalla myös ohjaten niitä Jumalan sanalla. Tämä käy selvästi ilmi apostoli Paavalin kirjeistä seurakunnille. Seurakuntien välistä yhteyttä apostoli Paavalin jälkeen jatkoivat karismaattiset henkilöt ja muut matkustavaiset. Heidän lisäkseen seurakuntien hengellisessä rakentamisessa ja vahvistamisessa palvelivat profetoimisen lahjalla varustetut henkilöt ja sanan opettajat. Seurakunnat pitivät yhteyttä toisiinsa myös kirjeenvaihdon avulla. Tästä johtuen seurakuntien toiminta oli käytännössä varsin samanlaista eri seurakunnissa. Jokainen seurakunta oli itsenäinen eikä niillä ollut yhteistä johtoa ja organisaatiota, ja se valitsi itse henkilöt eri tehtäviin. Seurakuntia sitoi toisiinsa vain yhteinen usko. Apostolisen ajan jälkeistä aikaa nimitetään historiassa vanhan kirkon ajaksi, vaikka varsinaista kirkkoa edellä mainitussa muodossa ei vielä ollut.

Myöhemmin kun alkoi esiintyä runsaammin profeettoja – heistä osa oli vääriä – seurakunnat asettivat kaitsijoita valvomaan profeettoja ja heidän profetoimistaan. Nämä virat olivat omiaan johtamaan seurakuntia vähitellen katolisuuteen. Näistä seurakunnan kaitsijoiden tehtävistä kehittyivät piispan (kreik. episkopos = kaitsija) virat. Kaitsijan alaisena olivat kaikki seurakunnan eri tehtävät. Myöhemmin heidän valtansa laajeni. Seurakuntien muodostuminen katoliseksi kirkoksi tapahtui näin ilman varsinaiseksi kirkkolaitokseksi järjestäytymistä. Piispojen kasvavan vallan avulla muodostui vähitellen yhtenäinen kirkko-organisaatio. Tämä johti samalla kohti yksinvaltiasta piispuutta.

Ongelmia seurakunnissa ensimmäisinä vuosisatoina

Apostolisen ajan jälkeen ei tullut enää samalla armoituksella ja auktoriteetilla varustettuja opettajia. Sen sijaan seurakuntien johtoon nousi henkilöitä, jotka olivat saaneet vaikutteita pakanallisista filosofioista ja helleenisestä ym. kulttuureista. Tämän johdosta seurakuntien toimintaan ja niiden opetukseen alkoi tulla vieraita vaikutteita. Olosuhteet olivat sellaiselle kehitykselle muutenkin suotuisat, koska seurakunnilla ei ollut tuolloin vielä yhtenäistä ja kokonaista Jumalan sanaa, Raamattua, joka koottiin vasta myöhemmin. Kaikilla seurakunnilla ei ollut edes kaikkia Raamatun osia. Seurakuntien käytössä oli irrallisia evankeliumeita ja apostolien kirjeitä. Vallitsevat olosuhteet antoivat näin myös hyvät mahdollisuudet erilaisten harhaoppien leviämiselle.

Apostolien jälkeisinä ensimmäisinä vuosisatoina opillinen hajanaisuus alkoi olla varsin suurta. Tästä on osoituksena suuri määrä erilaisia harhaoppeja, joita oli syntynyt väärän opetuksen johdosta. Siihen olivat vaikuttamassa myös sen ajan epävakaat ajat kristityillä, sillä yksityiset kristityt ja seurakunnat elivät vainojen keskellä, ja monet kärsivät marttyyrikuoleman. Marttyyrikuolema kohtasi useammin seurakunnan johdossa olevia vanhimpia ja opettajia. Tämän johdosta seurakunnilla ei ollut aina kokeneita Sanan opettajia, mikä oli omiaan lisäämään harhaoppien lisääntymistä.

Seurakuntien kehitys kohti katolista kirkkoa

Seurakunnan ensimmäinen lähes 300 vuoden aika oli voimakasta evankeliumin voittokulkua. Evankeliumin sanoma oli saavuttanut tänä aikana suuren osan Rooman valtakunnan väestöstä. Tämä aika oli myös vainojen ja erilaisten harhaoppien kautta, jolloin sielunvihollinen yritti tuhota saavutetut voitot.
Historiallinen kehitys osoittaa, etteivät Jumalan valtakunnan työtä ole tuhonneet seurakuntien välisen yhteistyön järjestämismuodot tai uskonvainot vaan maallistuminen ja luopumus sekä harhaopit ja liittoutumiset maallisten vallanpitäjien kanssa.

Katoliseksi kirkoksi kehittymiseen vaikutti ennen kaikkea seurakuntien maallistuminen. Seurakuntien jäseniksi oli tullut ihmisiä, jotka eivät olleet kokeneet todellista uskoon tulemista tai olivat uskossaan kylmentyneet. Tämän seurauksena Hengen vapauden tilalle olivat tulleet dogmit ja virat. Karismaattiset uskovat olivat tulleet harvinaisiksi, ja monet olivat odottaneet Jeesuksen pikaista takaisintuloa ja pettyneet. Kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessään ei vielä ollut olemassa, vaikka historiassa puhutaan kirkosta.

Kristikuntaa hallitsivat useat eri oppisuunnat, jotka olivat muodostuneet erilaisten käsitysten ja eri henkilöiden opetuksien pohjalta. Näitä olivat muiden muassa gnostilaisuus, markionilaisuus ja montanolaisuus. Rooman seurakunta suurimpana seurakuntana oli johtavassa asemassa jo hyvin varhain. Sen piispa sai lopulta ylimmän viran läntisessä kristikunnassa. Yhtenäiseksi katoliseksi kirkoksi päädyttiin vasta valtion pakkotoimien avulla.

Seurakunta muuttui kirkoksi

Seurakunta-nimen, kreikaksi ekklesia, tilalle tuli sana kirkko, kreikaksi kyriekee, kyriakon, jota sanaa ei esiinny missään kohdassa Raamattua siten, että sillä tarkoitettaisiin seurakuntaa.

Kirkon sijasta Uusi Testamentti puhuu seurakunnasta (ekklesia). Kysymyksessä on "Jumalan seurakunta" tai "Kristuksessa Jeesuksessa oleva seurakunta", (Kirkko Suomessa, s.10).

Historia käyttää seurakuntien yhteisistä kokouksista nimitystä kirkolliskokous, joka on katolisten kirkonmiesten ja historioitsijoiden käyttämä nimitys. Seurakunnan nimittäminen kirkoksi, ja kirkolliskokoukset niiden varsinaisessa merkityksessä, syntyivät vasta myöhemmin.

Tarkkaa rajaa on vaikea vetää siitä, koska apostolinen seurakuntanäkemys muuttui kirkkojärjestelmäksi. Kirkkoa laitoksena sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut mahdollista olla edes olemassa ennen kristinuskon hyväksytyksi tulemista, joka tapahtui vasta 300 -luvulla, jolloin tuli uskonnonvapaus.

"Jokainen seurakunta virkamiehineen oli täysin itsenäinen suhteessa toisiin seurakuntiin. Mitään yleistä kristillistä kirkkoa siinä mielessä, että sillä olisi ollut ulkonainen yhtenäisyys, ei ollut olemassa". "Mutta se antaa täyden oikeuden käyttää jo alkukristillisestä ajasta nimitystä: kristillinen kirkko", (Kirkkohistoria: Hjalmar Holmquist, suom. A.E. Jokipii, sivut 68 ja 69).

Lapsikaste käyttöön vähitellen

Kristinuskon historialliseen kehitykseen on vaikuttanut eniten lapsikasteen tuleminen kirkon toimintaan. Lapsikaste syrjäytti uskoville ihmisille tarkoitetun kasteen, ja muutti sen alkuperäisen tarkoituksen ja raamatullisen merkityksen. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se kirkoissa esiintyy, tuli vähitellen erilaisten muidenkin harhaoppien kanssa ja vakiinnutti asemansa myöhemmin roomalaiskatolisessa kirkossa, josta se kirkon hajaannuksen myötä levisi siitä syntyneisiin moniin muihinkin kirkkokuntiin.

Puolustettaessa uskovien kastetta on perinteisesti tuotu esiin yleensä vain Raamatun kanta asiassa. Vähemmälle huomiolle kastetta koskevissa keskusteluissa on jäänyt sen historiallinen tausta, koska uskovien kasteen puolustamiseksi on Raamatusta saatu muutenkin riittävät perusteet.

Vaikka Raamatussa ei puhuta muusta kuin uskovien kasteesta, on paradoksaalista, että sitä on pidetty kirkollisessa julistuksessa epäraamatullisena ja lapsikastetta, jota Raamatussa ei edes mainita, on pidetty sitä vastoin oikeana kasteena.

Vallitsevista oloista johtuen seurakunnat ja uskovat joutuivat olemaan hajallaan. Aluksi ei ollut myöskään yhtenäistä Jumalan sanaa, Raamattua, vaan julistus tapahtui suullisen ja kuullun sanoman perusteella. Luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaista.
Näissä olosuhteissa oli hyvät mahdollisuudet, että erilaiset harhaopit pääsivät syntymään ja leviämään. Huolimatta tästä lapsikaste alkoi saada jalansijaa vasta toisen vuosisadan lopulla ennen kaikkea sen harhaopin johdosta, että lapset joutuvat kastamattomina kadotukseen.

Imeväisikäisten lasten kastamista ei pidetty tähän saakka edes tarpeellisena, sen perusteella, että vallitsevana oppina oli tällöin uskovien vanhempien lasten synnittömyys. Kastaminen katsottiin tarpeelliseksi vasta sen jälkeen, kun lapsi alkoi tietoisesti tekemään syntiä. "Lopullisesti lapsikasteen teologisen perustan loi kirkkoisä Augustinus (k. 430) perisyntiopin pohjalta", (Pentti Lempiäinen: Pyhät toimitukset, Kirjapaja s. 22).

Kastamista pyrittiin myös viivyttämään erään harhaopin johdosta ainakin 300-400 luvulla, jopa lähelle kuolemaa, jotta ei olisi tehty syntiä enää kasteen jälkeen. Tätä oppia oli esiintynyt jo tätä aikaisemminkin. Ainakin Tertullianus mainitsee tästä n. v. 203. Samalla tähän viittaa myös se, ettei sylilasten kastaminen ollut kovin yleinen tapa ennen 300-lukua.
Kirkkoisä Tertullianus (kuollut luultavasti v. 220) vastusti lasten kastamista. Hän halusi varmistaa, että kastettavat ovat henkilökohtaisesti uskossa, ja viivyttää sen vuoksi lasten, joilla hän tarkoitti 6-12 vuoden ikäisiä lapsia, kastamista liian aikaisin.

Tertullianus mainitsee tästä kirjassa De baptismo. Tertullianuksen kirjoituksista ilmenee selvästi se, että hän tarkoittaa tällä sellaisia lapsia, jotka ovat sen ikäisiä, että he ymmärtävät uskon ja kasteen merkityksen. Näyttää siltä, että Tertullianus pelkäsi kastetun pakanuuden syntymistä. Tämän vuoksi hän suhtautui kielteisesti varsinkin pakanvanhempien lasten kastamiseen, koska heidän uskostaan ei voitu olla varmoja vanhempien pakanallisen taustan vuoksi. Hänen mukaansa tuli odottaa, jotta olisi oltu varmoja siitä, etteivät he ottaisi kastetta vain vanhempiensa esimerkin perusteella, omaamatta vielä itse todellista uskoa.

Kirkkoisä Origenestä (182-254) kirkko on pitänyt lapsikasteen puoltajana. Origenes käytti puhuessaan lapsista jopa vielä 12-vuotiaista, kuten esim. Jeesuksesta hänen temppelissä ollessaan 12-vuotiaana, sanaa (parvulus), joka tarkoittaa pikkulasta, imeväinen lapsi (infantes).

Origenes ei puhunut rintalasten kastamisesta, vaan pikkulasten. Origeneksen lausunto ei siten anna tukea sylilasten kastamiselle (kastaa imeväisikäisiä lapsia). "Origeneelle omistettu lause kirkon tavasta kastaa lapsia puuttuu alkukielisestä tekstistä. Se esiintyy ainoastaan latinankielisessä käännöksessä. Hieronymus ja Rufinus, jotka käänsivät Origeneen kirjoituksia latinaksi, tunnustivat itse tehneensä lisäyksiä tähän tekstiin" (Yksi kaste, Juhani Lehmuskoski, sivu 127).

Varttuneimpia lapsia, jotka ymmärsivät jo kasteen ja uskon merkityksen, oli kastettu aikaisemminkin heidän henkilökohtaisen uskoontulonsa perusteella, jo todennäköisesti apostolisena aikana. Historiassa mainitut henkilöt, esim. Gregorius Nazaianzilainen, Pelagius, Krysostomus, Origenes, Augustinus ja Justinus Marttyyri ovat lausunnoissaan tarkoittaneet juuri mahdollisesti tällaisia lapsia, jotka olivat kastettu heidän henkilökohtaisen uskonsa perusteella.

Sylilasten kastamisen tueksi esitetyt lausunnot eivät anna varmaa tietoa kastettavien tarkasta iästä. Kaikki, heidän lausuntojensa perusteella tehdyt johtopäätökset ovat tästä syystä johtuen olettamuksia, joita ei voida todistaa oikeiksi.

Kiistely lapsikasteesta v. 253

Siitä, voitaisiinko kastaa myös sylilapset, kiisteltiin seurakuntien yhteisessä kokouksessa vuonna 253. Todisteet imeväisikäisten lasten kastamisesta jo apostolisena aikana perustuvat olettamuksiin, samoin kuin kirkkoisien kirjoitusten tulkinnat siitä, että se olisi yleisesti käytössä ollut tapa.

Sylilapsia eli imeväisikäisiä lapsia on kastettu todennäköisesti jo vähän ennen v. 253, jolloin siitä kiisteltiin. Tällaiset lasten kastamiset perustuivat harhaoppeihin, joita esiintyi toisella ja kolmannella vuosisadalla sangen runsaasti. Jo apostoli Paavalinkin aikana esiintyi sellaistakin harhaoppia, että ihmiset kastattivat itsensä jopa kuolleitten puolesta, 1. Kor. 15:29. Harhaoppien varaan ei voida rakentaa oppia raamatullisesta kasteesta, eikä niiden perusteella voida sivuuttaa Raamatun varmaa ilmoitusta ja siellä mainittua kastekäytäntöä.
Käytettävissä olevien asiatietojen perusteella, joita on apostolisen ajan jälkeiseltä ajalta peräisin, näyttää siltä, ettei sylilasten kastaminen ollut yleinen tapa ennen 300-lukua. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se monissa kirkoissa esiintyy, tuli kirkkoon vähitellen. Uskovien kaste oli yhä sen rinnalla vielä pitkään.

Tätä osoittaa sekin, että monet katolisen kirkon johtomiehetkin kastettiin vasta aikuisena, vaikka he olivat syntyisin kristityistä perheistä. Esimerkkeinä tästä ovat Gregorius Nyssalainen, Basilius, Gerogorius Nazianzalainen ja Augustinus. Vaikka Augustinuksen äiti oli hurskas kristitty, kastatti Augustinuskin itsensä uskoon tultuaan vasta 30-vuotiaana, vuonna 387. Augustinus kuoli v. 430.

Uskovien kastekäytäntöön viittaa myös ennen kastetta annettu katekumenaattiopetus (opetus kasteoppilaille), jota annettiin vielä 300- luvulla. Tähän alkoi tulla mukaan tällöin myös maagisia seremonioita sekä opetukseen pääsemisessä että itse kasteeseenkin, samalla myös pakanalliset mysteerikäsitykset alkoivat saada niissä valtaa.

"Luterilaiset pitävät jyrkästi kiinni lapsikasteesta. Heidän oppinsa johtaa tässä asiassa vaikeuteen siinä, että sakramenttien siunaus riippuu uskosta, eikä imeväisillä voi olla vielä mitään uskoa", (Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt, Osmo Tiililä, sivu 259).

Koska raamatusta ei löydy tukea lapsikasteopille, on tämän opin tueksi haettu tukea mm. kirkkoisien lausunnoista, proselyyttikasteista, hautakirjoituksista ym. On pyritty esittämään arvioita joidenkin henkilöiden kuolinajoista ja arvioimaan, koska heidät olisi mahdollisesti kastettu. Lapsikasteen esiintymistä ennen sen yleistymistä on perusteltu sanoilla: luultavasti, mahdollisesti, lienee, todennäköisesti jne.
Yksinkertaisempaa olisi toimia sen mukaan, mitä tästä asiasta on Raamatussa selvästi sanottu.

Pentti Lempiäinen toteaa kirjassaan Pyhät toimitukset, sivulla 22: "Pikkulasten kasteen alkuhistoria jää siis epäselväksi, mutta varmaa on, että jo toisen vuosisadan lopussa se oli yleinen käytäntö".

Miten yleinen käytäntö se oli tällöin, on samalla myös arvaillun varassa, kuten seuraavastakin lainauksestakin ilmenee. "Kirkko oli näkyväinen, sikäli kuin kaikki otettiin siihen kristillisen kasteen kautta (aikuisten kasteen; lapsikaste lienee alusta saakka käytetty myöskin lapsikastetta; lapsikaste on yleinen kolmannen vuosisadan alussa)", (Kirkkohistoria 1. Hjalmar Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 49).

Kastetapa

Raamatun esimerkkien mukaan kaste toimitettiin upottamalla, ja tätä merkitsee kreikankielinen kastetta tarkoittava sana 'baptizo'. Upotuskaste oli käytössä myös sylilapsiakin kastettaessa aina 1400-luvulle saakka, jolloin se oli virallisena kastetapana myös Rooman kirkossa. Vihmonnat ja valelukasteet ovat tulleet varsinaisesti käyttöön vasta sen jälkeen.
Kreikkalaiskatolinen kirkko ja eräät itämaiset kirkot ovat käyttäneet aivan viime aikoihin saakka virallisesti upotuskastetta. "...kristillinen kaste perustavana tekijänä kristittyjen yhteydelle... se toimitettiin tavallisesti upottamalla kastettava kolme kertaa juoksevaan veteen...", (Kirkkohistoria 1. Hjalmar Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 75).

Katolisen kirkon syntyminen

Katolisen kirkon muodostuminen valtiokirkoksi oli ennen kaikkea historiallisen kehityksen tulosta. Rooman keisarivalta ei ollut voinut tukahduttaa seurakuntien kasvua, ja seurakunnat olivat levittäytyneet laajasti Rooman valtion alueelle.
Rooman keisari Konstantinus näki tämän tilanteen ja päätti käyttää asian hyödykseen. Hän antoi uskonnonvapauden kristityille vuonna 313, jonka seurauksena syntyi katolinen kirkko.

Tämä merkitsi asteittain katoliseksi kirkoksi muuttuneiden seurakuntien itsenäisyyden päättymistä ja niiden tulemista valtiovallan päätöksistä riippuvaisiksi.

Katolinen kirkko muodostui valtionkirkoksi vuonna 380, jolloin Rooman keisari Theodosius Suuri teki kristinuskosta valtionuskonnon. Vuonna 381 hän julisti Rooman kirkon ainoaksi ja hyväksytyksi uskonnoksi. Tämä antoi perusteet jälleen kristittyjen vainoille, niitä kohtaan, jotka eivät hyväksyneet Rooman kirkon oppeja. Keisari Theodosius Suuren kuoltua v. 395 hajosi roomalainen maailmanvalta länsiroomalaiseen ja itäroomalaiseen valtakuntaan. Uskovien kaste kiellettiin v. 413 kuolemanrangaistuksen uhalla.

Kirkkolaitoksen syntyminen merkitsi samalla raamatullisten seurakuntien lakkaamista. Kaikki hengellinen toiminta tuli kirkkolaitoksen yksinoikeudeksi, ja kirkko alkoi vainota kerettiläisinä sen ulkopuolella olevia uskovia. Raamattu oli latinankielinen, Vulgata, jota tavallinen kansa ei ymmärtänyt. Tämä käännös, jonka Hieronymos teki, antoi pohjan katolisen kirkon kehittymiselle.

Kansalle messuttiin latinaksi ja opetettiin oppeja, jotka olivat Raamatun vastaisia. Kansan omalla kielellä kirjoitetut Raamatun osat, mikäli niitä löydettiin, poltettiin kirkon toimesta. Papit eivät saaneet rangaistuksen uhalla paljastaa Raamatun sisältöä tavalliselle kansalle.

Kirkko otti käyttöön monia pakanakulttuurissa olleita tapoja, seremonioita, muotomenoja ja kaapuja. Kirkkolaitoksen kehittymisen myötä syntyivät myöhemmin munkki- ja nunnaluostarit, ritarikunnat, inkvisitiolaitos ja jesuiittaveljeskunta.

Paavinvalta kirkossa

Paavinvalta Roomassa sai alkunsa keisari Innocentius I (402-417) vaatimuksesta, että Rooman piispalle tulee antaa ylin valta kirkossa. Ensimmäinen paavi oli Leo Suuri (440-461). Häntä voidaan pitää perustellusti ensimmäisenä paavina, vaikka katolisen kirkon mukaan ensimmäinen paavi olisi apostoli Pietari. Paavien ja kirkon valta kasvoi valtakunnan rappeutumisen myötä. Toisten piispojen tyytymättömyys Rooman piispan ylivaltaan johti valtakunnankirkon jakaantumiseen.

Rooman syrjäyttämisen johdosta Paavi Felix III katkaisi kirkkoyhteyden Kontantinopolin patriarkka Akaciuksen kanssa, jolloin alkoi ensimmäinen avoin riita Rooman ja Kontantinnopolin välillä (484-519). Tämä oli myös alku kreikkalaiskatolisen eli ortodoksinen kirkon muodostumiselle, jonka pääpaikka oli Konstantinopoli. Akacius otti vuonna 518 arvonimekseen ekumeeninen patriarkka. Lopullisesti kreikkalaiskatolinen eli ortodoksinen kirkko muodostui myöhemmin v. 1054.

Rooman kirkon hajaannus ja Islamin opin synty

Katolisessa kirkossa käynnissä ollut hajaannustila johti Islamin opin syntymiseen. Vuonna 499 Suuressa synodissa Seleukia-Ktesifonissa itäsyyrialainen ja persialainen kirkko erosivat Rooman kirkosta ja myöhemmin Egyptin ja sen jälkeen Abessinian kirkko. Nämä antoivat vauhtia Islamin kehitykselle.

Arabialainen valtiomies ja islamin opin profeetta, Muhammed (571-632), oli tutustunut matkoillaan juutalaisuuteen ja Rooman kirkon oppeihin, joista hän sai vaikutteita, erikoisesti juutalaiskristillisestä ebionilaisesta lahkosta (juutalais-kristillisen lahkon jyrkempi muoto). He korostivat lakia eivätkä hyväksyneet mm. Jeesuksen neitseestä syntymistä tai apostoli Paavalin opetuksia.

Muhammedin opetuksien pohjalta kirjoitettiin myöhemmin Koraani. Muhammedin liikkeellepanema arabialainen kansainvaellus teki vähitellen samalla lopun roomalaisesta maailmanvallasta.

Kasteesta ja ehtoollisesta mysteerioppi

Kaste ja ehtoollinen muodostuivat mysteeriopeiksi, joiden mukaan ne puhdistivat ihmiset ilman parannusta ja mielenmuutosta kaikista synneistä, synnyttivät uudesti ja tekivät ihmiset kuolemattomiksi.

"Kun näin muodoin ei kukaan voinut tulla autuaaksi ilman kastetta, niin tuli lapsikasteen välttämättömyys toisen vuosisadan lopulta lähtien selväksi", (Kirkkohistoria - Hjalmar Holmquist, suomentanut A.E.Jokipii, sivu 106.)

Lapsikasteella oli kirkon kannalta suuri merkitys, ihmiset saatiin sen avulla kaikki kirkon jäseniksi ja ylläpitäjiksi. Toiminnan ja virkavallan lisääntyminen lisäsivät samalla menoja. Tämä johti lopulta siihen, että alettiin myydä syntejä rahalla anteeksi. Syntyi anekauppa: "Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa."

Uskonpuhdistuksen alku ja kerettiläisroviot

Rooman kirkko ei onnistunut hävittämään kokonaan kaikkea alkuperäistä kristinuskoa. Koko kirkkolaitoksen ajan oli aina niitä ihmisiä, esim. valdolaiset ja osa fransiskaaneista, jotka opettivat ja toimivat Raamatun mukaan. Kirkko vainosi heitä vääräoppisina ja nimitti heitä kerettiläisiksi.
Vuonna 404 säädettiin laki, jonka mukaan ne, jotka opettivat vastoin Rooman kirkon oppia, voitiin tuomita kuolemaan. Rooman keisari Justianus I:n lakien mukaan "harhaoppiset" tuli tuomita kuolemaan polttamalla heidät elävältä. Eräs tunnettu kerettiläisrovio syttyi v. 1022 Orleansissa Ranskassa. Tämän jälkeen polttaminen tuli yleiseksi tavaksi.

Vuonna 1229 säädettiin laki, jolloin polttorovio tuli virallisesti "harhaoppisten" kuolemanrangaistusmuodoksi. Vuonna 1252 Innocentius IV eräässä bullassa hyväksyi myös kidutuksen kirkolliseksi tavaksi totuuden esille saamiseksi. On laskettu, että näissä puhdistuksissa olisi tapettu 10 miljoonaa uskovaa. Tarkkoja lukuja ei ole olemassa, jotkut ovat arvioineet määräksi 50-60 miljoonaa uskovaista, joita katolinen kirkko piti vääräoppisina.

Monet uskonpuhdistajat vaiennettiin

Kirkon palveluksessa oli pappeja, jotka yrittivät saada muutosta aikaan, mutta heidät vaiennettiin. Tunnetuin heistä oli ehkä Prahan yliopiston rehtori Juhana Hus. Hänet poltettiin kerettiläisroviolla v. 1414.

Toinen vähemmän tunnettu uskonpuhdistaja, joka myös surmattiin, oli teologian tohtori ja yliopiston professori Balthasar Hubmaier. Hän vaati palaamista takaisin alkuperäiseen apostoliseen oppiin ja lapsikasteen hylkäämistä Raamatun vastaisena.
Hubmaierin mukaan uskonpuhdistus olisi pitänyt toteuttaa täydellisemmin ja palata takaisin apostolisen seurakunnan kastekäytäntöön. Hän julkaisi v. 1525 kirjan Avoin vetoomus kaikille uskoville kristityille.

Hubmaier ei saanut uskonpuhdistusta toteutettua, sillä hänet vangittiin keisari Ferdinandin toimesta. Häntä kidutettiin ja hänet poltettiin roviolla Wienin torilla 1528, ja hänen vaimonsa surmattiin hukuttamalla hänet Tonavaan.

Englannissa uskonpuhdistajana vaikutti juristi ja teologi John Wycliff (1324-1384). Uskonpuhdistuksen Saksassa sai toteutettua katolisen kirkon pappi ja teologian tohtori Martti Luther (1483-1546), Sveitsissä pappi ja poliitikko Ulrich Zvinglin (kuoli 1531) ja Jean Calvin (1509-1564).

Vainoja "uudestikastajia" kohtaan keskiajalla

Katolinen kirkko ryhtyi ankaraan taisteluun erikoisesti niitä uskonpuhdistajia ja ihmisiä vastaan, jotka eivät hyväksyneet kirkon lapsikastetta. Vuonna 1525 säädettiin laki, joka määräsi maanpakoon jokaisen, joka ei kastata lastaan viikon kuluttua lapsen syntymästä.

Vuonna 1528 säädettiin laki, joka määräsi jokaiselle "uudestikastajalle" kuolemantuomion. Lisäksi heidän kokouksiinsa osallistujia rangaistiin vankeudella.

Luterilainen kirkko jatkoi vanhoja perinteitä

Luther ja toiset edellä mainitut uskonpuhdistajat tyytyivät siihen, että räikeimmät epäkohdat poistetaan kirkon opista. He halusivat säilyttää kirkon. Katolisen kirkon muuttaminen ei onnistunut kuitenkaan heidän vaatimillaan tavoilla, ja näin syntyi uusia kirkkokuntia: anglikaaninen, luterilainen ja reformoidut kirkot, jotka säilyttivät suuren osan katolisen kirkon opeista ja sen muotomenoista.

Luterilainen kirkko jatkoi edelleen uskonvainoja, tosin lievemmässä muodossa erityisesti niitä kohtaan, jotka opettivat Raamattua niin kuin se on kirjoitettu, tulkitsematta sitä kirkon dogmien mukaan.

Uskonpuhdistus Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsissa ja Suomessa oli alkuaan roomalaiskatolinen kirkko, joka vakiintui 1100-luvun alussa Ruotsissa ja alkoi vaikuttaa saman vuosisadan lopussa vahvemmin myös Suomessa. Uskonpuhdistuksen aika alkoi 1521 Kustaa Vaasan noustua valtaan Ruotsissa. Vuonna 1527 huomattava osa kirkon omaisuudesta otettiin kuninkaan haltuun ja kuningas liittyi uskonpuhdistajien tuomaan luterilaisuuteen.

Uskonpuhdistus luterilaisessa muodossa vakiinnutti asemansa, kuten Upsalan kokouksessa oli päätetty v.1593, Kaarle IX tultua valtaan Ruotsissa v.1599. On ymmärrettävää, ettei katolisuuden ote ja vaikutus kirkossa muuttunut hetkessä, koska papisto oli katolisen koulutuksen saanutta.
Tämä heijastui pitkään kirkon toimintaan ja sen suhtautumisessa samalla ns. maallikkojen toimintaan kirkossa. Kirkon oppia puolustettaessa epäiltyjen joukkoon luettiin helposti kaikki ne, jotka eivät kirjaimellisesti opettaneet ja toimineet vakiintuneen luterilaisen opin mukaan.

Meidän maassamme v. 1869 voimaan tullut eriuskoislaki antoi vähän paremmat toimintamahdollisuudet niille uskoville, jotka eivät hyväksyneet luterilaisen kirkon oppia. Uskonvapauslaki v.1921 antoi mahdollisuuksia vapaiden seurakuntien toiminnalle, joskin kirkon taholta toimintaa hyvin paljon vaikeutettiin.

Helluntaiherätyksen, joka on suurin vapaista herätysliikkeistä Suomessa, toiminta alkoi maassamme vuonna 1908, ensin ruotsinkielisellä alueella, sitten suomenkielisellä alueella v. 1911.

Martti Luther ja kastekysymys

Kastekysymys oli Martti Lutherille vaikea kysymys, kuuluihan katolisen kirkon teologiaan sellainen käsitys, että sakramentit antavat armon sen vastaanottajalle "tehdyn teon perusteella" (ex opere operato).

Lutherin käsitys oli, ettei sakramentti voi vanhurskauttaa ketään, vaan ainoastaan usko. Luther ei hyväksynyt katolisen kirkon lapsikasteen perusteita. Hänen oli kuitenkin pakko keksiä jokin muu ratkaisu, joka olisi tyydyttänyt samalla myös hänen omaatuntoaan asiassa, sen ohella, että hän katolisen kirkon pappina halusi säilyttää kirkon, tarkoituksenaan puhdistaa se vain räikeimmistä väärinkäytöksistä.

Lapsikasteesta luopuminen olisi merkinnyt samalla koko kirkkolaitoksen hajoamista. Mistä kirkko olisi saanut vallitsevissa olosuhteissa varat toimintaansa varten ja jäsenensä, jos lapsia ei olisi enää kastettu kirkon jäseniksi ja veron maksajiksi?

Lapsen uskosta piti laatia oma teoria, jotta tämä katolilaisuudesta peräisin oleva oppi olisi voitu säilyttää. Luther selvitti asian siten, että kasteessa jo pienelle lapselle lahjoitetaan "vuodatettu usko", joka kirkon rukouksen kautta "muuttaa, puhdistaa ja uudistaa lapsen".

Luther toteaa: "Meidän kantamme tähän asiaan on, että kasteessa lapset itse uskovat, ja että heillä on oma usko. Juuri sen Jumala heissä vaikuttaa, kun kummit kristillisen kirkon uskossa rukoilevat heidän puolestaan ja tuovat heidät kasteelle", (Kaste ja Usko, Martti Luther, suom. Eero Huovinen sivu 18).

Vallitsevien olosuhteiden pohjalta on ymmärrettävää, että Martti Luther joutui vaikeaan ristiriitaan lapsikasteasiassa. Mikäli hän olisi päätynyt opillisesti kastekysymyksessä samaan ratkaisuun kuin Hubmaier, hän olisi joutunut vielä suurempaan ristiriitaan katolisen kirkon kanssa missä hän jo oli, ja mahdollisesti myös häntä tukeneiden tahojen kanssa. Sopii vain arvailla, olisiko hänkään voinut toteuttaa uskonpuhdistusta yhtä radikaaleilla muutoksilla, mihin Hubmaier pyrki?

Lutherin kirje "kahdelle papille"

Martti Lutherin kirjeessä kahdelle papille hän puolustaa lapsikastetta mm. seuraavasti: "Jos lapsikaste ei siis olisikaan oikea, Jumala ei varmastikaan olisi sallinut sen jatkua eikä säilyä näin pitkään." "Samaan aikaan ovat kuitenkin kaikenlaiset harhaopit tuhoutuneet, vaikka ne ovatkin paljon myöhäissyntyisempiä kuin lapsikaste. Tämä Jumalan ihmeteko osoittaa, että lapsikasteen täytyy olla oikea....Sinä ehkä sanot: Tämä ei vielä todista, että lapsikaste on varma, sillä eihän yksikään raamatunlause puhu siitä. Minä vastaan: Tuo on kyllä totta. Ei ole olemassa tarpeeksi päteviä raamatunlauseita, joiden nojalla sinä voisit osoittaa lasten kastamisen alkaneen ensimmäisten kristittyjen keskuudessa apostolien jälkeen. Mutta siihen on kyllin pätevät perustelut, ettei meidän aikanamme kukaan voi torjua eikä hylätä lapsikastetta, onhan sillä niin pitkä perinne. Jumala ei näet ainoastaan siedä lapsikastetta, vaan on alusta alkaen pitänyt huolta niin, ettei se ole koskaan tuhoutunut", (Martti Luther Kaste ja Usko, sivu 115. Suom. Eero Huovinen).

Heppoiset olivat Lutherin perustelut lapsikasteopille. Onhan niitä edelleen muitakin vääriä oppeja ja käsityksiä, jotka ovat säilyneet jopa vuosituhansia. Yhtä hataralla pohjalla ovat muutkin lapsikasteopin tueksi hankitut perusteet.

Lutherin oppi lapsikasteesta perustui katolisen kirkon oppiin. Luther on itse sanonut (Galatalaiskirjeen selitys, sivu 100), ettei hän ole saanut lapsikastetta kuten vanhurskauttamisoppia Jumalalta, vaan paavilta.

Lutherille lapsikasteoppi oli vaikea kysymys, hän taisteli tämän asian kanssa paljon. Välillä hän hyökkäsi katolista kirkkoa vastaan tämän opin vuoksi, koska hän ei halunnut uskoa periaatteessa siihen, mutta ei voinut luopuakaan siitä.

Lopulta hän päätyi siihen, mitä katolinen kirkko opetti kasteesta, selittäen kuitenkin sen sisältöä hieman toisin.

Otteita Lutherin eräästä saarnasta

Eräässä saarnassaan kolmantena sunnuntaina loppiaisesta hän arvostelee valdolaisveljeksiä. Luther sanoo mm. näin: "Uskon pitää löytymän jo ennen tai ainakin kasteessa, sillä muutoin ei lapsi pääse vapaaksi synnistä ja perkeleestä. Jos nyt heidän mielipiteensä olisi oikea, olisi paljasta valhetta ja ilvettä kaikki se, mitä lapsille kasteessa tehdään. Kastaja näet kysyy, uskooko lapsi, johon lapsen puolesta vastataan "uskon"; tahtooko hän tulla kastetuksi, johon myös hänen puolestaan suostutaan. Nyt ei kuitenkaan ketään lapsen asemasta kasteta, vaan se itse kastetaan; sen vuoksi täytyy sen itse evankeliumia uskoa tai sitten kummien valheella sanoessaan lapsen puolesta: "minä uskon". Sitten vielä kastaja lukee lapsen uudestisyntyneen, saaneen synnit anteeksi ja olevan vapahdettu perkeleen vallasta; merkiksi siitä pukee hän lapsen valkeaan paitaan ja käsittelee häntä kaikin puolin uutena pyhänä Jumalan lapsena. Tämän kaiken täytyy olla petosta, ellei lapsella omaa uskoa olisi, ja parempi olisi olla yhtäkään lasta kastamatta, kuin tuolla tavoilla ilvehtiä ja leikitellä Jumalan sanan ja sakramenttien kanssa, ikään kuin Jumala olisi joku narri", (Kaste ja usko. Martti Luther ).

Näin Luther yrittäessään etsiä parempaa selitystä ja puolustusta jatkaa katolisen kirkon kanssa samanlaista käytäntöä edelleen. Vaikeutena hänellä oli se, miten saada pienet sylilapset uskoviksi.

Lopulta Luther uskoo löytäneensä ratkaisun tähän ongelmaan, ja hän toteaa galatalaiskirjeen selityksessään: "Lapset itse uskovat kasteessa ja heillä on oma uskonsa, jonka Jumala heissä vaikuttaa saapuvilla olevien kummien esirukousten kautta ja sen kautta, että nämä tuovat lapsen kasteelle kristillisen seurakunnan uskossa". Lutherin ratkaisu lapsen uskosta ei oikeastaan eroa käytännössä katolisen kirkon opista, lopputulos on kuitenkin aivan sama.

Martti Luther joutui tekemään monet ratkaisut hyvin vaikeissa olosuhteissa, hänellä oli vaara menettää jopa henkensä. Hän oli mahdollisesti riippuvainen myös suojelijoistaan ja heidän mielipiteistään sekä opillisista käsityksistään. Lisäksi hän oli kasvanut ja elänyt sekä saanut koulutuksensa katolisen kirkon puitteissa. Ympäristön olosuhteet olivat hänellä aivan toiset, mitä ne ovat nykyaikana. Saatavana oleva tieto oli myös varsin yksipuolista.

Kirkko on joutunut ottamaan lapsikasteoppinsa tueksi monia sellaisia oppeja, jotka ovat raamatulle täysin vieraita, ja joita se ei lainkaan tunne. Näistä mainittakoon mm: Oppi kasteen armosta, hätäkaste, kummit, kasteenliiton uudistaminen ja oppi siitä, että kaste on Jumalan teko.

Raamatussa ei puhuta missään paikassa kasteen armosta, Jumalan armosta sen sijaan kyllä. Eikä missään kohdassa, että kaste olisi Jumalan teko. Jeesus sanoi Jumalan teoksi sen, että "Se on Jumalan teko, että te uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt" (Joh.6:29). Siis usko Jeesukseen Kristukseen on Jumalan teko.

Olosuhteet ovat muuttuneet Martti Lutherin ajoista

Olosuhteet ovat nyt toiset, mitä ne olivat Martti Lutherin aikakaudella, ja erilaisen tiedon määrä on myös kasvanut. Ei voi muuta kuin ihmetellä, että vielä nykyaikanakin voidaan esittää aivan perusteettomia väitteitä sylilasten kastamisen puolesta, vaikka Raamatussa ei puhuta siitä mitään.

Joku voi sanoa tähän, että kasteasia on tulkintakysymys. Miksi Raamattua pitää tulkita eri tavalla, miten se on kirjoitettu? Eihän muitakaan kirjoja tulkita eri tavalla kuin miten ne on kirjoitettu.

"Kasteen armo" nukuttanut ihmisiä väärään rauhaan

Monet ihmiset elävät, huolimatta siitä, että heidät on lapsena kastettu, Jeesuksen ristin vihollisina, ilman Jumalaa ja toivoa maailmassa. Eikö olisi tärkeämpää olla puhumatta lapsikasteesta ja keskittyä julistamaan henkilökohtaista uskoa Jeesukseen Kristukseen.

Käytäntö on osoittanut selvästi, ettei kastamalla voida tehdä ihmisistä Jumalaan uskovia, sillä saadaan aikaan vain kastettua pakanuutta.

Apostoli Paavali (ja myös toiset apostolit) ei julistanut ihmisille "kasteen armoa", vaan hän julisti heille pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa. Hän sanoi: "Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille, joka on vastoin sitä, mitä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu" (Gal. 1:8).

On suuri vastuu Jumalan edessä, jos nukuttaa ihmiset uskomaan "kasteen armoon", eikä julisteta, että synnistä on tehtävä parannus.

Lapsikasteoppi on tullut jäädäkseen

Lapsikaste on kirkossa se peruspilari, jonka varassa lepää koko valtiokirkkojärjestelmä. Sen poistaminen käytöstä kaataisi koko järjestelmän. Tämän vuoksi kirkon on pakko puolustaa lapsikastetta ja yrittää epätoivoisesti etsiä sille tukea myös Raamatun sanan ulkopuolelta.

Lapsikaste on kirkossa historiallisen kehityksen tulos. Lapsikasteoppi on luterilaisen kirkon työntekijän ja kirkon kannalta myös arvovaltakysymys, on vaikea myöntää ainakaan julkisesti, että oppi, jota julistaa, ei ole totuus asiasta.

Lapsikasteoppi on jäänne roomalaiskatolisesta kirkosta, jossa on edelleen vielä paljon muutakin raamatunvastaista, mm. sakramenttiopeissa, Marian palvonnassa, ym. Lapsikasteopille kirkon työntekijät eivät voi mitään, se on tullut jäädäkseen, mutta se ei merkitse sitä, että opetuksen pääpaino tarvitsisi olla siinä. Vaikka ei hyväksyisi lapsikastetta ja pitäisi sitä raamatunmukaisena oppina, siitä ei ole hyödyllistä puhua. Puhuminen tästä ei poista kirkosta tätä käytäntöä. Luterilaisen kirkon työntekijöiltä odottaisi myös korrektimpaa suhtautumista tässä asiassa niitä uskontokuntia ja kirkkokuntia kohtaan, joilla on käytössään Raamatun alkuperäinen kastekäytäntö.

Kristittyjen määrä maailmassa

Katolisen kirkon maailman laajuisen valta-aseman kaatuminen uskonpuhdistuksen seurauksena on muuttanut huomattavasti aikaisempaa tilannetta kirkkokuntien kohdalla kaikkialla maailmassa. Roomalaiskatolinen kirkko on säilyttänyt tästä huolimatta varsin määräävän aseman kristillisten kirkkojen jäsenmäärässä. Jäsenmäärän kasvu perustunut samoin kuin Islamin opissa siihen, että opin kannattajiksi tullaan luonnollisen syntymän perusteella, eikä omakohtaisen uskoon tulemisen kautta. Sama koskee myös kaikkia niitä kirkkokuntia, joilla on käytössä lapsikaste.

Maailman yli kuuden miljardin väestöstä on kristittyjä lähes kaksi miljardia, ilmenee amerikkalaisen lähetystieteilijä David B. Barretin uskontotilastosta. Toiseksi eniten on muslimeja, joita on lähes 1,2 miljardia.

Prosenteissa ilmaistuna kristittyjä on 33 % ja muslimeja 19,6 % maailman väestöstä. Muita pienempiä uskontokuntia, joihin kuuluvat mm. juutalaiset, on 7,3 %.

Uskontokuntiin kuulumattomia on 12,7 % ja ateisteja 2,5 %. Loput 24,9 % koostuvat hinduista, buddhalaisista, heimouskonnoista, uususkoisista.

Kristittyjen määrä

• Katolilaisia 1.056.920.000
• Helluntailais-karismaattisia 523.767.000
• Muita protestantteja 342.035.000
• Ortodokseja 215.129.000
• Anglikaaneja 79.650.000
• Luterilaisia 63.000.000

Helluntailais-karismaattisista varsinaisiin helluntaikirkkoihin kuuluu lähes 300.000.000.

Osa yli puolesta miljardista helluntalais-karismaattisista kuuluu samanaikaisesti muihin kirkkokuntiin ns. kaksoisjäseninä. Esim. Suomessa osa helluntailaisista kuuluu samalla myös mm. luterilaiseen kirkkoon. Tämän vuoksi eri kirkkojen jäsenmäärät eriteltyinä on suurempi kuin kristittyjen yhteismäärä.

Yhteenveto

Seurakunnan historialliseen kehitykseen on kaikkein eniten vaikuttanut sylilasten kastaminen. Sen avulla poistui seurakunnan ja maailman välinen raja. Se loi pohjan valtiokirkko-järjestelmälle ja esti evankeliumin sanoman viemisen koko maailmaan sekä mahdollisti välillisesti Islamin opin leviämisen.

Seurakunnasta muodostui sen avulla maallinen instituutio, jonka toiminnan tarkoitusperät ja toimintatavat loittonivat yhä etäämmälle alkuperäisestä kristillisestä sanomasta. Maallinen valta, vallanpitäjien raakuus ja julmuus, sekä kunnian ja vallanhimo tulivat kristillisen rakkauden tilalle. Seuraukset ovat olleet sen mukaisia.

Tämä läpileikkaus seurakunnan ja kirkon historiasta osoittaa sen, missä asemassa ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat halunneet pitäytyä alkuperäisessä apostolisessa opissa. Samalla se on osoitus myös siitä, mitä sielunvihollinen Saatana on saanut aikaan. Ensin se vainosi uskovia ja heidän muodostamiaan seurakuntia Rooman keisarivallan avulla. Tämän jälkeen se otti avukseen katolisen kirkon, jonka avulla alkoi vainota jälleen uskovia.

Huolimatta monista vaikeuksista seurakunta on pysynyt aina olemassa jollakin tavalla vainojenkin aikana, usein ns. maan alla, kuten Neuvostoliitossa ja Saksassa Stalinin ja Hitlerin vainojen aikana. Jeesus sanoi Pietarille: "Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja tuonelan portit eivät sitä voita" (Matt.16:18).

Leo Koukku

Kirjallisuutta:

• Kirkkohistoria, Hjalmar Holmquist, suom. A.E.Jokipii. WSOY
• Iso Raamatun tietosanakirja, Raamatun Tietokirja. Tikkurila 1975
• Novum, Raamatun Tietokirja. Vantaa 1984
• Tietosanakirja Fakta. Tietosanakirja Oy
• Herätyksen historia, Juhani Kuosmanen. Ristin Voitto ry
• Kaste ja Usko, Martti Luther, suom. Eero Huovinen. Herättäjä-Yhdistys Lapua
• Jerusalemista Satakuntaan, Taisto Vahtera. Satakunnan Helluntaiseurakunnat
• Yksi kaste, Juhana Lehmuskoski. RV -Kirjat Vantaa
• Kasteen lahja elämälle, Lauri Huovinen. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys
• Rajankäyntiä kastekysymyksessä, Pekka Lattu. Ristin Voitto ry
• Evankeliumin kaste, Eino Manninen. Ristin Voitto ry
• Orjasta piispaksi, Matti A. Mustonen. Kirjapaja
• Uudistuva kirkko, Seppo A. Teinonen. Kirjaneliö
• Kristinuskon syntyhistoria, Michael Walsh. Veilin+Göös
• Kirkko ja lahko, K.A. Pohjakallio. Ristin Voitto ry
• Nainen ja pappisvirka, Eero Huovinen, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julk. 116.
• Puukenkäkansa, Arthur Sundstedt. Ristin Voitto ry
• Kirkkohistoria, Jaakko Gummerus ja V.T. Rosenqvist. K.J. Gummerus Oy
• Kristilliset kirkot ja muut yhteisöt, Osmo Tiililä. WSOY
• Kodin kirkolliset juhlat, Jorma Parviainen. WSOY
• Apostoleista atomiaikaan, Hal Koch. Kirjayhtymä
• Pyhät toimitukset, Pentti Lempiäinen. Kirjapaja
• Lapsikaste kirkon alkuaikoina, Joahim Jeremias. Sley Kirjat
• Kirkon armonvälineet, Fredrik Wislöff. Kirjaneliö Helsinki
• Pontius Pilatuksen Viralliset Asiakirjat, W.O. Clough. Akateeminen Kustannusliike
• Kirkko Suomessa, toimituskunta: Aimo T. Nikolainen, Kauko Pirinen,Martti Simojoki ja Maunu Sinnemäki
• Suuri Tietokirja. WSOY
• Kristinuskon historia, Fredrik Nielsen ja Jaakko Gummerrus. Kustannusosakeyhtiö Otava
• Miten kirkko ymmärtää sanomansa? Markku Koivisto. Helsingin yliopiston teologisen laitoksen julkaisuja.