Jumalan ilmoitus ja Raamatun synty

Rakkauden Jumala ei voinut olla ilmaisematta itseään luomalleen ihmiselle, vaikka tämä olikin langennut syntiin. Jumala halusi ilmoittaa ihmiselle pelastussuunnitelmansa ja synnyttää hänessä pelastavan uskon. Ilmoitusmuotoja on kolme.

Yleinen ilmoitus

On olemassa tieto, jonka Jumala on antanut luomakuntansa välityksellä (Ps. 19:2-4; Room. 1:19). Jumalan näkymätön olemus, voima ja jumaluus tulevat näkyviin luomisteoissa ja luomakunnan ylläpidossa (Room. 1:20; Kol. 1:16,17). Luonnon lait ja tasapaino ja ihmisen hengenelämä puhuvat Luojasta. Yleisen ilmoituksen perusteella saadaan tietoisuus Jumalan olemassaolosta, mutta ei opita tuntemaan Jumalaa lähemmin eikä hänen pelastussuunnitelmaansa.

Jumalan pelastusteot historiassa

Jumala astuu näkyviin myös kansojen historiassa – esimerkkeinä Gerarin, Baabelin ja Persian valtakunnat – mutta erityisesti valitun kansan, Israelin, vaiheissa. Suurimmat ilmestymiset olivat Israelin lähtö Egyptistä lain antamisineen Siinailla ja Jumalan tulo ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Kummankin yhteydessä nähtiin Jumalan kirkkautta, vakuuttavia voimallisia tekoja ja kuultiin hänen äänensä. Lisäksi Jumala ilmestyi tuhansille yksityisesti eri tavoin ja puhutteli heitä.

Jumalan erityisilmoitus on Raamattu

Aluksi tieto Jumalasta perustui Jumalan ilmestymisiin yksityisille ihmisille ja näistä kertovaan suulliseen perimätietoon. Tiedon muuttumisvaaran takia Jumalan valitsi kirjallisen tien. Moosekselle ilmestyessään hän käski kirjoittaa asiat muistiin (2. Moos. 17:14, 34:27). Hän valitsi ilmoituksen kansan, Israelin, jonka jäsenistä hän koulutti Mooseksen jälkeen uusia ilmoituksen tarkkoja vastaanottajia ja kopioijia.

Näin Jumala ilmoitti vähitellen kirjallisesti pelastustahtonsa ja -tekonsa. Kirjallista ilmoitusta kutsumme Raamatuksi kreikan sanan grammata, 'kirjoitukset', mukaan.

Raamatun synty

Raamattu syntyi noin 1500 vuoden aikana noin 40 kirjoittajan toimesta. Juutalaisten Raamattu oli Vanha testamentti, jonka he jakoivat kolmeen osaan: laki, profeetat ja kirjoitukset. Jeesuksen aikana laki ja profeetat (Luuk. 16:16; Ap. t. 24:24) tarkoitti koko Vanhaa testamenttia. Kristillisen ajanlaskun ensimmäisenä vuosisatana syntyivät Uuden testamentin kirjoitukset. Nämä yhdessä muodostavat Raamatun.

Kaikki kirjoittajat olivat siinä mielessä profeettoja, että heillä oli kyky Pyhän Hengen välityksellä olla Jumalan yhteydessä (Room. 1:2; 1. Piet. 1:10-12). Siksi Raamattua kutsutaan profeetallisiksi kirjoituksiksi (Room. 16:26) tai profeetalliseksi sanaksi (2. Piet. 1:19,20).

Raamatun kaanon

Raamatun kaanon merkitsee luetteloa jumalallisiksi hyväksytyistä kirjoista. Käytännössä kaanon syntyi sitä mukaa kuin Jumalan Hengen kautta syntyneitä eli innoitettuja kirjoituksia tuli. Näin esimerkiksi Joosua lisäsi omat tekstinsä Mooseksen kirjoittamaan (5. Moos. 31:24) ja ilmeisesti Joosuan itsensä täydentämään (5. Moos. 32:44) Jumalan lain kirjaan (Joos. 24:26). Näin jatkoivat seuraavatkin innoitetut kirjoittajat.

Lopullisen Vanhan testamentin kaanonin laati ja viimeisteli juutalaisten perimätiedon ja oppineiden mukaan Esra 400-luvulla eKr. Jeesus piti Israelin juutalaisten kaanonia luotettavana Raamattuna ja käytti sitä (Joh. 10:35). Tähän kaanoniin eivät kuuluneet Vanhan testamentin apokryfikirjat.

Kirjoituksissa olevat kymmenet viitteet vahvistavat, että kirjat todella syntyivät kirjoittajien elinaikana eikä myöhempinä vuosisatoina. Mooseksen kirjoissa Mooseksen aikaan viittaavat monet "tänäkin päivänä" -kohdat mm. (5. Moos. 4:4) ja Mooseksen Egyptin tuntemus (1. Moos. 47:26). Myöhemmät innoitetut kirjoittajat täydensivät ja ajankohtaistivat Mooseksen perustekstin (1. Moos. 14:14; 2. Moos. 16:35; 5. Moos. 34).

Samalla tavalla muistakin Vanhan testamentin kirjoista "tänä päivänä" -sanonnoista ja historiallisista viitteistä käy ilmi kirjoittamisajankohta: Raahab eli vielä Joosuan kirjan kirjoittamisaikana (Joos. 6:25), Kuningasten kirjojen pääosa kirjoitettiin ennen temppelin hävitystä (1. Kun. 8:8) ja pohjoisvaltion pakkosiirtolaisuuden jälkeisen kolmannen polven aikana (2. Kun. 17:23,41). Myöhemmät innoitetut kirjoittajat täydensivät muitakin Vanhan testamentin kirjoja (Joos. 24:29-33) ja käyttivät edellisten pyhien kirjoittajien muistiinpanoja (2. Aikak. 26:22).

Myös Uuden testamentin kirjoitukset tunnistettiin jo omana aikana jumalallisiksi ja luettiin samanarvoisiksi Vanhan testamentin Raamatun kanssa (1. Piet. 1:10-12; 2. Piet. 3:16; 1. Tim. 5:18). Lopullisesti kirkolliskokoukset virallistivat alkuseurakunnan käytännön ja vahvistivat Uuden testamentin kaanonin vuonna 393 ja 397 lännessä ja noin vuonna 500 idässä.

Juhani Kuosmanen