Levähtäkää vähän - Uskonelämä ei ole toimintaelokuvaa

"Apostolit kokoontuivat Jeesuksen luo ja kertoivat hänelle, mitä kaikkea he olivat tehneet ja opettaneet. Hän sanoi heille: ’Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.’ Tulijoita ja menijöitä oli näet paljon, eikä heillä ollut aikaa syödäkään.

He lähtivät veneellä autioon paikkaan, yksinäisyyteen. Jotkut kuitenkin näkivät heidän lähtevän, ja niin monet saivat siitä tiedon. He riensivät sinne jalkaisin kaikista kaupungeista ja saapuivat sinne ennen heitä. Astuessaan maihin Jeesus näki paljon kansaa. Hänen tuli heitä sääli, sillä he olivat kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Hän rupesi opettamaan heille monia asioita. Päivän ollessa jo iltapuolessa hänen opetuslapsensa menivät hänen luokseen ja sanoivat: ’Tämä paikka on autio, ja aika on jo myöhäinen. Laske heidät luotasi, että he menisivät lähiseudun maataloihin ja kyliin ostamaan itselleen syötävää.’ Jeesus sanoi heille: ’Antakaa te heille syödä.’” (Mark. 6:30–37.)

Tässä Markuksen evankeliumin opettavassa tarinassa opetuslapset ovat juuri palanneet menestyksekkäältä evankelioimismatkalta ja tulleet kertomaan mestarilleen, kuinka suuret ihmisjoukot olivat saartaneet heitä, minne ikinä he olivat menneet julistaessaan Jumalan valtakunnan evankeliumia. Jeesuksen esimerkin mukaisesti he olivat myös parantaneet monia sairaita ja olivatpa nähneet jopa riivaajien väistyvän evankeliumin voiman tieltä. He olivat täynnä intoa.

Jeesus kohtasi opetuslastensa innon syvällä myötätunnolla ja rakkaudella. Hän ei ryhtynyt nostattamaan heidän tunnettaan entisestään. Hän kuunteli opetuslastensa kokemuksia ja oli varmasti tyytyväinen heidän rohkeuteensa ja aktiivisen palvelunsa hedelmiin. Ainoa vastaus, jonka Markus on Jeesuksen sanomana tallentanut, on kuitenkin varsin tavallinen, jopa tylsältä kuulostava. ”Eikö nyt olisi aika levätä rauhallisessa ympäristössä ja kenties syödäkin jotain?”

Jeesus halusi selkeästi vetää opetuslapsiaan takaisin maan pinnalle, Jumalan luomistyön realiteettien piiriin. Jeesuksen oma elämänrytmi oli tasapainoinen, ja saman tasapainon hän asetti keskeiselle sijalle myös suhteessaan opetuslapsiinsa. Itse asiassa jo valitessaan opetuslapsiaan Jeesus vetäytyi koko yön kestävään rukoukseen vuorelle.(1) Tärkeimmät päätöksensä hän teki aina hiljaisuuden jälkeen. Myös valmistautuessaan kuolemaansa Getsemanen puutarhassa hän kääntyi hiljaisuudessa isänsä puoleen.

Opetuslasten väsymykseen liittyi kuitenkin muutakin kuin vain rankan työrupeaman vaikutusta. He olivat kuulleet, miten kuningas Herodes oli mestannut Johannes Kastajan ja tavoitteli myös Jeesuksen henkeä.(2) Huolimatta Jeesuksen antamista valtuuksista ja voimateoista, joita he olivat nähneet ja kokeneet, salakavala pelko oli hiipinyt heidän sisimpäänsä. Miten heille kävisi?

Tarkastelemamme tekstin loppu paljastaa, mihin Jeesuksen antama kokonaisvaltainen lepo elämässämme tähtää. Hänen läsnäolossaan levänneelle annetaan uusia haasteita – ei niinkään työntekoon vaan uskon kasvuun. Kun opetuslapset huolestuivat kansanjoukkojen nälästä, aidosta tarpeesta, jonka he tunsivat omassakin vatsassaan, Jeesus antoi heille haasteen kasvaa uskossaan: ”Antakaa te heille syötävää!”

Työuupumusta seurakunnassa

Kaiken ulkoisen paineen ja pelon ilmapiirin keskellä Jeesus siis muistuttaa opetuslapsiaan sekä heidän omistaan että lähimmäistensä perustarpeista. Olisikohan tästä Jeesuksen maanläheisestä lähestymistavasta löydettävissä avaimia myös niin monen hengellisen työn tekijän uupumukseen?

Välillä tuntuu siltä kuin jotain hyvin yksinkertaista ja perustavaa laatua olevaa luomistyön realiteettia olisi unohdettu elää todeksi. Sapatinvietossa, säännöllisessä luonnon määrittämässä työn ja levon vuorottelussa sekä omien ja lähimmäisten perustarpeiden huomioon ottamisessa meillä helluntaiseurakuntien pastoreilla tuntuvat perusasiat olevan usein pahasti hukassa. Aktio lienee sanana aika lailla enemmän pop kuin passio. Joskus olemmekin pastorikollegoiden kanssa vitsailleet, että jos helluntailaisten olisi annettu ohjata elokuva Jeesuksen viimeisistä päivistä, elokuvasta olisi helposti tullut jonkinmoinen ”Action of the Christ” -versio.

Jeesuksen sanat opetuslapsilleen puhuvat kuitenkin selvää kieltänsä myös meille: ”Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.” Keskeinen osa Jeesuksen opetuslapsilleen välittämää evankeliumia oli sen kokonaisvaltainen luonne. Hän jätti meille kaikille, jotka haluamme häntä seurata, selkeän mallin aktiivisuuden ja levon, sisäisen ja ulkoisen, yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden vaihtelusta.

Luostariperinteeseen perehtynyt kirjailija Esther de Waal kuvaa tätä evankeliumin totuutta vertaamalla sitä iäti liikkuvaan pyörään: ”Joskus minusta tuntuu, että pyhä Benedictus piirtää meille kuvan eräänlaisesta valtavasta pyörästä, joka on jatkuvassa liikkeessä. Yksinäisyys johtaa yhteisöllisyyteen, yhteisöllisyys yksinäisyyteen; hiljaisuus dialogiin ja dialogi hiljaisuuteen; rukous johtaa tekoihin maailmassa ja teot takaisin rukouksen hiljaisuuteen.”

Näyttäisi siltä, että Kristuksen elämän esimerkin mukainen jatkuvana virtaava edestakainen liike on tarkoitettu malliksi eheästä kristillisestä elämästä uskoville kaikkina aikoina.

Hiljaisuus ja ohjaus kuuluvat yhteen

2010-luvun Suomessa Jeesuksen esimerkin noudattamiseen on tullut avuksi jo alkukirkon piirissä tuttu termi: retriitti eli vetäytyminen. Nykymuotoiset Suomessa järjestettävät kristilliset retriitit pohjaavat katolisen kirkon piirissä 1500-luvulla vaikuttaneen baskiaatelisen, Ignatius de Loyolan (1491–1556), hengellisten harjoitusten perinteeseen.

Retriittiperinne on toki koko kristillisen historian läpitunkemaa, ja kirkon itäisellä puolella sillä on vahvat juurensa. Ilahduttavasti alkaa näyttää siltä, että myös vapaiden suuntien uskovat rohkaistuvat ammentamaan tästä koko kristikunnan yhteisestä perinteestä.

Retriitteihin ja hiljaisuuden kulttuurin vaalimiseen liittyy keskeisesti hengellisen ohjauksen perinne. Raamatusta löytyy tästä monia esimerkkejä, ja kaikkein tyypillisimpiä tapauksia lienevät profeetat Elia ja Elisa.

Raamatun maailmassa opetuslapset liikkuivat aina opettajansa seurassa, näkivät hänen toimensa, kuulivat hänen puheensa ja oppivat eletyn elämän kautta opettajansa sydämen asenteen. Profeetta Elisa tuli osalliseksi oppi-isänsä Elian voimasta myös hyvin konkreettisella tavalla, kun tuliset vaunut veivät tämän taivaaseen.(3) Suomen helluntailiikkeen piirissä tämänkaltainen mentoroinnin kulttuuri on ollut valitettavan vähäistä. Ehkä kuitenkin saarnaaja Niilo Yli-Vainion ja evankelista Alpo Rengon välinen hengellinen ohjaussuhde voidaan nähdä todisteena siitä, että missään vaiheessa helluntailaisuudenkaan piirissä ei ole täysin kuurouduttu ”eliamaiselle hiljaisen tuulen hyminälle”.

Viitteet:
1) Luuk. 6:12–16. 2) Matt. 14:9–12. 3) 2. Kun. 2:11–15.

Antti Jääskeläinen
Kirjoittaja toimii pastorina Karhulan helluntaiseurakunnassa

Ristin Voitto -lehden artikkeli.
Tilaa RV-lehti >>