Kuulumisen tunteeseen tarvitaan kohtaamista ja sitoutumista

Kun pohditaan osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemista seurakunnassa, ihanteeksi voidaan asettaa kokemus turvallisesta kodista, jossa omaa paikkaa ja suhdetta perheenjäseniin ei tarvitse jatkuvasti kyseenalaistaa. Seurakunnissamme on kuitenkin paljon sellaisia jäseniä, joille seurakunta ei merkitse kotia tai perhettä. Saattaa olla, että seurakuntayhteys on jossain elämänvaiheessa jäänyt taka-alalle eikä omaa paikkaa tai tilaa omalle kutsumukselle tunnu enää löytyvän.

Toiset kokevat seurakunnassa yksinäisyyttä ja surevat sitä, että kukaan ei huomaa eikä välitä. Osallisuuden kokeminen missä tahansa yhteisössä edellyttää yksilöiden sitoutumista ja toisaalta yhteisön tarjoamia mahdollisuuksia mielekkääseen osallistumiseen. Yksi jokaisen ihmisen perustarpeista on kokea itsensä arvokkaaksi ja tarpeelliseksi. Näin tulisi voida kokea erityisesti seurakunnan yhteydessä.

Seurakunta – erilainen yhteisö

Miten osallisuuden kokemusta seurakunnassa sitten voisi vahvistaa?

Seurakunta on perustaltaan Kristuksen ruumis ja sellaisena ainutlaatuinen. Jokainen paikallisseurakunta ilmentää omalta osaltaan Kristuksen kuvaa, omana aikanaan ja tietyssä kulttuurissa. Toisaalta seurakunta koostuu ihmisistä, jotka ilmentävät Jumalan luomistyötä kaikessa moninaisuudessaan. Siksi on selvää, että seurakunnat ovat erilaisia, jäseniensä näköisiä, mutta kaikkia kristillisiä seurakuntia yhdistää Kristuksen näköisyys ja Pyhän Hengen yhteyttä ja ystävyyttä luova vaikutus.

Kristuksen ruumiina kukin seurakunta on toimiva kokonaisuus ja sellaisenaan suuri ihme. Tässä ruumiissa jokainen jäsen on lähtökohtaisesti arvokas ja tarpeellinen, vaikka arvokkuuden tunne ei aina välity yksilön kokemukseen eikä ehkä riittävästi tule ilmi keskinäisissä kohtaamisissa.

Seurakunnan toimintaa suuntaavat raamatulliset perusteet ja toisaalta kulttuuriset traditiot sekä ihmisten oletetut tarpeet. Seurakunnan tulee evankelioida ja opettaa sekä tarjota kaikin puolin turvallinen ja innostava kasvuympäristö sen vaikutuspiirissä oleville ihmisille. On sanomattakin selvää, että näiden tehtävien toteuttaminen on mahdottoman vaikeaa ilman Pyhän Hengen ohjausta, mikä taas edellyttää rukouksen ilmapiiriä.

Ihmisten tarpeet ja odotukset – yhteisiä ja yksilöllisiä

Vaikka Raamattu antaa selkeät ohjenuorat seurakunnan ydintehtävistä, paljon jää kuitenkin sen varaan, millaisia toimintamuotoja ihmisten oletetaan tarvitsevan. Seurakuntien on syytä myös pohtia, miten erilaisia ihmisiä voitaisiin kohdata ymmärrettävästi, niin että sanoma Jumalan rakkaudesta menee perille. Tähän tarvitaan sekä kulttuurista herkkyyttä että ihmisten erilaisuuden ymmärtämistä ja huomioon ottamista.

Toimintatavat perustuvat usein yleistyksiin ja ihmisten kategorisointiin, tyyliin ”solunjohtajat leipovat pullaa” tai ”miesten illoissa ei lauleta”. Toiminnan painopisteitä ja rajauksia olisi hyvä aika ajoin tarkistaa ja pyrkiä eroon epäpätevistä tai kapea-alaisista uskomuksista.

Palautteeseen tulisi suhtautua vakavasti ja sitä voisi myös aktiivisesti pyytää. Palautteen kerääminen ei tarkoita sitä, että toimintoja pitäisi muuttaa heilurimaisesti jokaisen toiveen mukaisesti, vaan palautteen ja odotusten kuunteleminen antaa pohjaa harkinnalle ja toimintojen pitkäjänteiselle kehittämiselle.

Kulttuurisia käsityksiä ei saisi myöskään hengellistää, koska varsinkin nuoret uskovat ohjautuvat helposti ”oikeaoppisiin” käytäntöihin, joilta kuitenkin saattaa puuttua raamatullinen pohja tai jotka eivät tuo ilmi koko totuutta.

Varsinkin isoissa seurakunnissa yksilöiden kohtaaminen edellyttää toimivia pienryhmiä tai solurakennetta. Pienryhmissä on mahdollista kohdata yksilöiden tarpeet ja kokea aitoa yhteyttä.

Ihmissuhteiden jatkuvuus luo turvallisuutta ja mahdollistaa luottamuksen. Solutoiminta parhaimmillaan tukee ihmisten kasvuprosesseja ja auttaa sitoutumaan seurakunnan yhteisiin tavoitteisiin. Solut voivat myös madaltaa ulkopuolisten kynnystä tutustua seurakuntaan ja sitä edustaviin ihmisiin.

Kohdataanko jokainen?

Samalla kun solut ja pienryhmät edistävät yhteyttä ja osallisuutta, ne voivat myös asettaa rajoja. Hienon asian kääntöpuoli on se, että väistämättä osa seurakuntalaisista kokee ulkopuolisuutta, koska ei jostain syystä voi osallistua säännölliseen toimintaan tai sopivaa solua ei löydy silloin, kun sitä kipeimmin tarvittaisiin.

Tähän haasteeseen ei ole aina kiinnitetty riittävästi huomiota.

Onko seurakunnan aito yhteys suljettu pois uupuneelta yksinhuoltajalta, omaishoitajalta tai muilta elämästä väsyneiltä, joiden kaoottinen arki ei taivu säännöllisiin kokoontumisiin? Taakat voivat olla niin suuria, ettei niistä ole edes kahvikutsujen keskustelunaiheeksi. Löytyykö seurakunnasta hyvää tahtoa kohdata heidät?

Toiminnallisten normien ja ihanteiden pitäisi joustaa ihmisten elämäntilanteiden ja tarpeiden mukaan niin, että toiminnan pyörittäminen ei koskaan olisi itsetarkoitus. Tärkeintä pitäisi olla se, että ihmiset saavat tarvitsemaansa tukea erityisesti vaikeissa elämäntilanteissa.

Diakonian näkökulmaa voisi korostaa solutoiminnan yhtenä periaatteena nykyistä enemmän. Onko meille nykyhelluntailaisille mieluisampaa puhua johtajuudesta ja johtajien kasvattamisesta kuin palvella ”kädet savessa” niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsevat apua? Avun tarvitsijoita löytyy joskus yllättävän läheltä, jos vain haluamme nähdä ja kuulla.

Avoin kommunikaatio

Kaikenlaisissa yhteisöissä ja ihmissuhteissa kommunikaation avoimuus ja luottamuksellisuus on tärkeä elinehto ja yhteisön kiinteyden mittari. Kokonaisen seurakunnan tasolla tämä kriteeri näyttää hankalalta, kun taas pienryhmissä ja seurakuntalaisten välisissä ihmissuhteissa se on tavoiteltavaa ja mahdollista.

Myös seurakunnan toimintalinjojen suuntaaminen ja päätöksenteko tulisi olla seurakuntalaisten näkökulmasta riittävän avointa ja hyvin perusteltua, jotta luottamus olisi eheää ja osallisuuden kokemus toteutuisi. Seurakunta ei kuitenkaan Raamatun mukaan ole demokratia eikä yksilöiden useinkin vastakkaisia mieltymyksiä voida aina ottaa huomioon päätöksenteossa.

Tarvitaan erityistä viisautta erottaa makuasiat hengellisistä periaatteista, mutta toisinaan myös makuasiat ovat kynnyskysymyksiä ihmisten kohtaamisessa ja ydinsanoman perille saattamisessa.

Haluanko kiinnittyä ja sitoutua?

Viime kädessä osallisuuden kokemuksen ratkaisee se, haluaako yksilö sitoutua seurakuntaan, joka koostuu täydellisistä ihanteistaan huolimatta sangen epätäydellisistä ihmisistä. Projektiluonteinen kiinnittyminen on ehkä helpommin sovitettavissa elämäntapaamme, mutta seurakunnassa on pohjimmiltaan kyse jatkuvuudesta ja omistautumisesta.

Kulttuuristen traditioiden ja muoti-ilmiöiden muuttuessa yksilön sitoutumisen seurakuntaan on tarkoitus pysyä suhteellisen vakaana. Suhde seurakuntaan muokkaa ja ylläpitää identiteettiämme – sitä, keitä me olemme ja keihin haluamme kuulua. Siksi seurakuntasuhteen jatkuva kyseenalaistaminen kuluttaa sekä omia että läheisten voimavaroja. Usein sitoutuminen edellyttää kuitenkin omista mieltymyksistä ja mukavuudesta luopumista yhteisön eheyden hyväksi. Kyse on tärkeästä valinnasta – sekä yksilön että seurakunnan kannalta.

S. Törmä

Ristin Voitto -lehden artikkeli.
Tilaa RV-lehti >>