Ikävä

16.8.2016 13.40 | Sara Pynnönen

Ulkosuomalaiselle tutut sanat ”on ikävä sua” ovat tulleet minullekin tutuiksi viimeisen kuuden vuoden aikana, kun olen asunut kaukana niin sanotusta kotimaasta. Oikeastaan totuin vaeltajan elämään jo lähetyslapsena. Nyt siitä on tullut peritty elämäntapa. Mutta jäähyväiset kirpaisevat ja sattuvat edelleen. Joskus ne jopa pelottavat etukäteen. Mutta kuten kaikkien muiden pelkojen kohdalla, ei hyvästien tai eronkaan peloista pitäisi tulla suurempia kuin tahdosta rakastaa lähimmäisiä.


Joskus olen kyllästynyt sanoihin ”on ikävä”, koska niistä on tullut lähes jokapäiväisiä. Touko-kesäkuu on usein hyvästien aikaa. Ainakin lähetyskentällä. Se on usein luku- tai työkauden loppu ja uuden alku. Ihmisiä lähtee ja uudet tulevat sitten joskus, elo- tai syyskuussa. Jotkut eivät palaa ollenkaan. Niinpä sanat ”I’ll miss you” tuntuvat aina konkreettisilta näinä kuukausina. Uskon, että ikävän tunne on tuttu kaikille, ainakin jossain määrin. Oli kyse sitten koti-ikävästä tai läheisten ikävöinnistä, ikävä on yleismaailmallinen kokemus. Miten ikävään sitten tulee suhtautua?

Epäilemättä ikävänkin tunteet tulee kohdata. Ne täytyy käsitellä, ne täytyy surra. Ja kuitenkin. Täytyy päästää irti, elää hetkessä. Täytyy elää tässä hetkessä, sillä elämä menneessä ei ole juuri elämää. Elämä on tässä hetkessä, niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ympärillämme.

Uudessa testamentissa näemme Jeesuksen esimerkin elämisestä hetkessä. Hän otti jokaisen avosylin vastaan ja oli kuitenkin valmis jatkamaan matkaansa kun oli auttanut kaikkia, jotka apua tarvitsivat. Ei hänellä ollut kotia, johon asettuisi, tyynyä, johon päivittäin pään painaisi. Ihmiset tulivat ja menivät. Jeesus menetti paljon ihmisiä. Hänen naapurinsa ja kylänsä ihmiset torjuivat hänet. Hänen serkkunsa ja ystävänsä Johannes kuoli. Hänen opetuslapsensa hylkäsivät hänet. Jeesus suri, itki ja ikävöi, mutta hän myös päästi irti ja jatkoi elämäänsä ehyenä. Miten? Jeesus eli Isän rakkaudesta käsin. Riippuvaisena Isästä, ei riippuvaisena ihmisistä. Näin ollen Hän oli aina valmis jatkamaan matkaa kun Isä niin pyysi. Jeesus eli Isä Jumalan voimasta ja armosta.

Tätä mekin tarvitsemme ikävän kohdatessa – Isä Jumalan armoa ja voimaa. Tarvitsemme luottamuksen yksin Häneen. Tarvitsemme luottamuksen, joka ei pelkää elää hetkessä ja kohdata ihmisiä. Senkin uhalla, että huomenna joudumme sanomaan hyvästit.

Aiheet: Hengellinen kasvu, Hengen hedelmä

Ei kommentteja.

Kommentoi

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

Tällä toimenpiteellä pyritään estämään lomakkeen käyttö roskapostitukseen.

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.